EVAKKOINSTITUUTTI

KERTOMUKSET

Evakkokertomukset »
Nuorten kertomukset »
Tervetuloa, evakot »
Matkakertomukset »
Muut kertomukset  »

Klikkaa itsesi haluamaasi kertomusryhmään ja etsi sieltä kiinnostava kertomus.


Kertomuksia kirjoittajalta Kiuru Martti

SODAN KURIMUS
Lue artikkeli »


TulostaTulosta
E-mail Tilaa sähköpostitse
Forum Keskustele

Kiuru Martti Vuoksela, Uusikylä
SODAN KURIMUS



Pienelle pojalle sodan kaameus korostui aina iltaisin, kun kaukaisen tykkitulen kumina sekottui taivaanrannan punertavaan loimotukseen, rajakylien palaessa vainovalkeina, kuten kautta karjalaisen historian on ennenkin tapahtunut.

Asuimme silloin mummolassa, Vuokselan Uudessakylässä, lähellä mahtavaa Vuoksen virtaa. Mummolan isäntä oli kalastaja Jooseppi Kiuru ja hänen vaimonsa Ida.

Talvisotaa oli sodittu muutama päivä, kun meille tuli käsky kokoontua kylän keskustaan, Lempisen kaupan lähelle, josta evakointikyyditys piti järjestyä eteenpäin. Niinpä mekin menimme vähine tavaroinemme hyvissä ajoin sinne kokoontumispaikalle. Meitä oli äiti, Aarne veli 10 v, minä Martti 8 v, ja Helvi sisko 6 v. Mummo ja äijä, kuten meillä isoisää kutsuttiin, jäivät vielä kotiin.

Odottelimme kyyditystä monta tuntia, turhaan. Kyytiä ei tullut, vaan tuli nälkä ja vilu, sekä syksyinen pimeys. Kauppias Lempinen huomasi meidät ja kutsui sisälle, tavaroista tyhjennettyyn kauppaansa lämmittelemään. Hänen oma perheensä oli päässyt lähtemään jo aikaisemmin aamupäivällä.

Odottelimme kyytiä noin kello seitsemään illalla, mutta koska yö oli tulossa palasimme kotiin. Vanhemmat sisaret, Aino 12 v ja Väinö 14 v, olivat menneet naapureiden kanssa, joita olivat auttamassa evakkoon. He luulivat meidän päässeen lähtemään sovittuun aikaan ja niin jouduimme sisaruksistamme erilleen.

Olen mielessäni ihmetellyt, kun edesmennyt Veikko Lavi kirjoitti "Evakon laulun", niin mistä hän oli saanut selville meidän historiamme, koska laulu käsittelee asioita niin läheltä, miten meidän kävi. Illalla oli tosiaan tuotu mummolan talon taakse metsään "julma tykkipatteri". Varhain aamulla noin viiden aikaan, patteri ampui lyhyen keskityksen jonnekin Vuoksen yli. Ikkunain helistessä isoisä , äijä, hoputti meidät matkaan, unisina pimeään, ilman aamupalaa, puurosta puhumattakaan. Me, äiti ja lapset, saimme ajopeliksemme vesikelkan, johon lastasimme vähät tavaramme ja Helvi-siskon, joka oli kuumeinen ja pienikin vielä.

Se aamupimeällä tehty, vaivaloinen taivallus on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Äitihän joutui luonnollisesti tekemään raskaimman työn, sitä kelkkaa retuuttaessa eteenpäin. Aarne kyllä yritti auttaa parhaansa mukaan ja kai sitä yritin itsekin, mutta kahdeksanvuotiaan pojan voimat ovat vielä kovin vähäiset.

Aamun sarastaessa olimme jossakin Vuosalmen korven tienoilla. Tien lähelle oli sijoitettu joku joukko-osasto. Siinä oli muutama teltta ja hevosia puissa kiinni. Eräs sotilaista näki meidän taivalluksemme tiellä ja haki pesueemme, ilmeisesti komentotelttaan. Teltassa saimme erinomaiselta maistuvan aamuaterian, näkkileipää, marmeladia ja runsaalla sokerilla maustettua teetä.

Vääpeli, joka oli kaiketi porukan pomo, tiedusteli äidiltä, mitenkä olimme sellaiseen tilanteeseen joutuneet. Äiti selosti, miten oli käynyt ja kuinka. Vääpeli, aikansa Vuokselan herroja kiroiltuaan, järjesti meille kuitenkin kyydin eteenpäin. vesikelkkamme sidottiin sellaisen "kirkkoreen" perään ja sitten mentiin. Äiti ja Helvi peittojen alla reessä, me Aarnen kanssa kelkassamme. Meillä pojilla oli hauskaa, reen liidellessä iljanteisella tiellä laidasta laitaan. Se hevonen oli tosi kova juoksemaan. Sitä ihanuutta kesti Oravakydön kylään saakka. Siitä kyytimiehemme oli saanut käskyn palata takaisin. Jälleen olimme yksin tiellä.

Kovin kauan emme joutuneet matkaamaan, kun meidät saavutti omankylän mies perheineen. Mies oli Topias Juvonen. Nähdessään surkean asemamme hän puolestaan otti kelkkamme hinaukseen. Juvosella itsellään oli iso kuorma reessään. Meitä kuitenkin helpotti suunnattomasti, kun kelkka oli hinauksessa ja Helvi kyydissä. Väsymyshän siinä matkalla tuli moneen kertaan, mutta jotenkin selvisimme kuitenkin Sairalan asemalle. Olimme hätämajoituksessa pari päivää jossakin koululla, kunnes pääsimme junaan.

Meidät sullottiin sellaiseen tavara- eli "härkävaunuun". Matkasta on jäänyt selvin muistikuva siitä, kun vaunussa oli kaksi makuulaveria päällekkäin ja laverit täynnä naisia ja lapsia. Joukossa oli monta sylivauvaakin ja niin me isommat pojat, Aarne, Juvosen Onni ja minä, jouduimme alimman laverin alle lattialle.

Onnilla oli tulitikkuaski. Hän raapaisi yhden tikun siellä pilkkopimeässä. Jostakin syystä koko aski sähähti tuleen. Huuto oli hirveä, minkä se naislauma siinä paniikkitilanteessa päästi. Mehän emme uskaltaneet tulla näkösälle kolostamme, vaikka tukehtumiskuolema oli varmaankin lähellä. Sellainen kammo jäi eliniäksi tulitikun katkuun itselleni, etten sen vuoksi ole koskaan polttanut tupakkaa.

Määräasemamme oli Vilppula. Siellä meidät sijoitettiin maataloihin. Vähitellen koko perhe oli taas koossa, paitsi isä, joka oli sodassa. Asuimme talven järven rannalla Haaviston talossa. Järvestä kuolivat kaikki kalat ankaran talven takia hapen puutteeseen. Isän palattua sodasta muutimme Levän taloon väljempien asuinolojen vuoksi.

Rauhanaikahan oli perin lyhyt, kun isä joutui taas lähtemään sotaan. Isä kirjoitti rintamalta, että hän pääsee pian ikänsä puolesta siviiliin. Niin hän pääsikin. Lavin sanoin: "Kirkon viereen sankarihautaan hänet peitettiin."

Palasimme takaisin sodan runtelemaan kotiimme Kannakselle vuonna -42. Aseveliliitto rakennutti meille pienen talon rikki ammutun kansakoulumme lähelle. Ehdimme asua uutta kotiamme puolisen vuotta, kun tuli lopullinen lähtö Sisä-Suomeen kesällä -44.

Nyt oli sijoituskuntamme Pihlajavesi. Väinö oli sodassa. Aarne-veli oli koulussa Lahdessa. Hän sairastui siellä ja joutui sairaalaan. Hän lähti tahi lähetettiin kesken hoidon sairaalasta pois. Asuimme Koskeniemen talossa, josta oli lähimmälle rautatieasemalle Kotalaan kuutisen kilometriä. Isäntä antoi minulle hevosen Aarnen noutamiseksi asemalta. Kyselin Aarnelta, miksi hän lähti noin sairaana pois sieltä sairaalasta. Oksentelunsa lomassa hän sanoi: "Enhä mie mitekää voint olla ennää siel, ko ne veriset haavoittuneet sotilaat joutuit makkaamaa pitki lattioi." Aarne eli kuusi tuntia kotona.

Olen monta kertaa miettinyt, kun puhutaan sankaruudesta, että kuka se sankari oikein on? Onko se hän, joka kuolee aseensa takana rintamalla? Sekä viisitoistavuotias poika, joka jättää sairaalapaikkansa toisille, haavoittuneille sotilaille? Vai miehensä ja sodan kurimukseen kuolleen poikansa menettänyt sotaleski, koettaessaan viedä loppua perhettänsä eteenpäin, rahattomana, vieraalla paikkakunnalla, vieraissa nurkissa? Vai aivan joku muu?

Sota-aika opetti ainakin sen, että ihmisillä on auttamisenhalua ja tahtoa. Meitä kohdeltiin ihmisinä kaikissa paikoissa, joissa jouduimme asumaan.

Erityisesti haluan vielä näin jälkikäteen kiittää Levän talon väkeä siellä Vilppulan ja Kuoreveden rajamailla, sukunimi Karpiola. Huolimatta suurperheestään, nyt jo edesmenneet emäntä ja isäntä, sekä kaikki lapset, auttoivat meitä kaikin tavoin silloin hirveänä talvena, kun isä kaatui 01.11.1941.


Takaisin ylös ^